Abortti vai (pakko)avioliitto?

Tämä teksti edustaa vain omia ajatuksiani, ei puolueen linjauksia. Minulle nämä kaksi ovat puhtaasti omantunnon kysymyksiä.

Aivan tovi taaksepäin käytiin suurta aborttikeskustelua, kun ulkoministerimme erehtyi matkoillaan osallistumaan abortinvastaisiin mielenilmauksiin. Mikä sovinistisika, kuinka kehtaakin maailmalle mennä edustamaan Suomea abortinvastaisella linjalla, meillä täällähän on naisilla oikeus päättää ihan itse omasta kropastaan. Välttelin ottamasta keskusteluun mitään kantaa, koska omantunnon kysymykset ovat luonteeltaan vähän sellaisia, että sanoitpa mitä vain joku suuttuu.

Tämä tarina alkaa siitä, että 17-vuotias teinityttö tuli raskaaksi vuoden vanhemmalle kihlatulleen. Sellaista sattuu. Abortti ei ollut vaihtoehto. Terve äiti, joskin nuori, ja terve sikiö. Mikä muukaan abortti olisi tilanteessa ollut kuin murha? Etenkin, kun raskaus vastoin kaikkien kuvitelmia oli hyvinkin toivottu. Nuoret hakivat oikeusministeriöstä luvan ja menivät naimisiin ennen lapsen syntymää, ennen kuin nuorempikin ehti täyttää 18. Oma perhe yhteisellä sukunimellä, oma koti, puolisoiden välinen elatusvelvollisuus, ei tarvetta isyyden vahvistamiselle, alaikäisellä äidilläkin oikeus hoitaa ilman huoltajan allekirjoitusta omat asiansa, koska avioliitto on vapautus vanhempien huollon alta. Helppoa.

----

Olen aina sanonut, että abortti ei ole minulle henkilökohtaisesti vaihtoehto. Minä näen abortin murhana, enkä kertakaikkiaan kykene ymmärtämään, miten voisin elää murhattuani ihmisen, sillä siitä hetkestä, kun lapsen sydän ensimmäisen kerran lyö, on kyseessä ihminen. Siitä alkiosta taikka sikiöstä ei voisi kasvaa merihevosta taikka sammakkoa, siitä ei tulee sikaa. Kyseessä on ihminen.

Jokainen tekee tässä asiassa omat ratkaisunsa, oman omantuntonsa mukaan. Joskus raskauden keskeyttäminen voi olla perusteltua siksi, että äiti on kovin nuori ja kypsymätön, joskus lapsi on saanut alkunsa raiskauksesta eikä sellaista henkistä taakkaa, päivittäistä muistutusta koetusta väkivallasta toivoisi kenellekään. Joskus lapsi todetaan vaikeasti vammautuneeksi, jopa elinkelvottomaksi kohdun ulkopuolella, en kenellekään soisi sitä tuskaa, minkä oman lapsen kuolema tuo palkaksi raskauden ja synnytyksen kivuista ja kärsimyksistä.

Pidän kuitenkin abortin osalta kerrassaan käsittämättömänä sitä, että meillä täällä Suomessa abortoidaan sikiöitä sellaisilla raskausviikoilla, niin myöhäisessä vaiheessa, että samoilla viikoilla syntyviä toivottuja keskosia pelastetaan elämälle.

----

Näyttävästi on käyty myös keskustelua lapsiavioliitoista ja tuomittu kaikki nuorten avioliitot. Jonnekin on kadonnut ihmisten kyky erottaa kymmenvuotiaan ja aikuisen välinen avioliitto seksin suojaikärajan ylittävien nuorten välisestä avioliitosta. Kirkko, jonka rintama rakoilee tasa-arvoisen avioliiton osalta on yhä valmiimpi vihkimään kaikki täysi-ikäiset avioliittoon (kunhan nyt vain sattuvat olemaan konfirmoituja jäseniä), mutta alaikäisten avioliitoista on puolestaan näkynyt vain vastustavia kannanottoja. Lainsäätäjät taas olisivat valmiita kieltämään poikkeuslupien myöntämiset.

Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että jatkossa teiniperheet eivät olisi oikeutettuja samaan lain tuomaan suojaan perheelleen kuin mitä täysi-ikäiset ovat. Teiniperheeseen ei tulisi oikeutta samaan sukunimeen, ei avioliiton tuomaa elatusvelvollisuutta, ei turvaa puolison kuolemaan tai eroon. Teinivanhemmalla ei olisi oikeutta hoitaa omia asioitaan eikä teknisesti toimia oman lapsensa huoltajana, kun on itsekin vajaavaltainen.

Niinpä minä kysyn nyt julkisesti, että yritetäänkö näillä puheilla saada teinit lopettamaan seksin harrastaminen vaiko pakottaa teinit aborttiin? Teinivanhempia on ollut iänkaiken, vaikka määrä on laskenut, eikä teinivanhemmuus lopu alaikäisten avioitumisen kieltämiseen. Teinivanhemmuus ei ole helppoa yhteiskunnan asenteiden vuoksi muutenkaan, joten tuntuu käsittämättömältä, että tässä abortti-avioliittokysymyksessä kukaan ei ajattele niitä nuoria perheitä, joiden elämästä päätetään. Haluaisinkin nähdä lainsäädännön valmistelussa todella pohdittavan, mitä juridisia velvoitteita ja oikeuksia avioliitto tuo ja mikä on lapsen sekä puolison asema, kun avioliitosta tehdään laiton.

Kuka murtaa lasikaton?

Tasa-arvo on uutisissa jatkuvasti esillä. Puhutaan naisten oikeuksista, palkasta, sijoittumisesta työelämään ja osallisuudesta päätöksentekoon. 1800-luvulta tähän päivään on kuljettu pitkä matka ja vihdoin esimerkiksi yhteiskunnallisen päätöksenteon voidaan sanoa jakautuvan tasa-arvoisesti (viime eduskuntavaalien läpipääsijöistä ensimmäistä kertaa yli 40 % oli naisia).

Lasikatto on sana, jota inhoan. Katto, raja, ylittämätön este. On totta, että naisten palkkataso on miehiä alempana ja on totta, että suuryritysten johtoportaissa, hallituksissa, toimitusjohtajina jne ei naisia juuri ole. Miksi?

Ei ole kyse siitä, ettäkö yrityksissä varsinaisesti syrjittäisi naisia ylimpiä paikkoja täytettäessä. Onko meillä pätevien, itseensä uskovien naisten hakemuksia johtotehtäviin? Onko naisten ylipäätään mahdollista hakeutua haastaviin töihin, todella luoda uraa?

Ei ole olemassa mitään lasikattoa. Nykymaailmassa nainen voi olla presidentti, puolustusvoimien kapteeni, pörssiyrityksen toimitusjohtaja, yliopiston rehtori, piispa jne. Kyse on siitä, mitä on valmis uhraamaan noustakseen uralla. Vain sanakirjassa menestys tulee ennen työtä ja vanha sanonta sanoo, että jokaisen menestyvän miehen takana on nainen.

Jos sukupuolten välinen tasa-arvo työelämässä ja päätöksenteossa oikeasti merkitsisi päätöksentekijöille jotain, perhepolitiikkaa ja palveluita järjestettäisiin täysin eritavoin kuin nyt. Jotta perheen molemmat aikuiset voivat edetä uralla, tarvitaan lapsille paikka työpäivien ajaksi, lastenvahti iltakokouksiin ja edustustilaisuuksiin. Tarvitaan mahdollisuus huolehtia lasten asiat muulloin kuin työajalla (minimissään neuvolat, hammaslääkärit, koululääkärit ja erilaiset lapsiin liittyvät vanhempainvartit).

Perheissä pelataan melkoista arjen palapeliä. Vaatimukset vanhemmille ovat kovemmat kuin koskaan ennen eikä esimerkiksi entisaikojen mantra rajoista ja rakkaudesta riitä enää vanhemmuudessa mihinkään. Soisin päättäville tahoille niin kunnallispolitiikkaan kuin valtakunnan tasolle ymmärrystä siitä, että ilman joustavia ja toimivia perhepalveluita koko laajuudeltaan (varhaiskasvatuksesta toiselle asteelle, neuvolasta  terapioihin) sekä kokonaisuuden hallintaa tuossa palvelukentässä ei koskaan tule olemaan mahdollista se, että perheiden molemmat vanhemmat todella loisivat uraa. Tasa-arvo toki saattaa toteutua sillä, että kotiin jääkin mies naisen tilalta. Useamman lapsen kanssa tilanne kuitenkin nykyisessä palveluverkossa on se, että käytännössä jomman kumman on kotiin jäätävä, mahdollisuus on korkeintaan osa-aikaiseen työhön. Ainakaan minä en ole valmis tekemään niitä uhrauksia, jotka vaadittaisiin "lasikaton" yli pääsemiseksi. Lasteni hyvinvointi ei ole myytävänä, nykyisellä palveluiden järjestämistavalla ei ole mahdollista kuin tyytyä "naisten palkkapussiin ja naisen asemaan", jos jättää tyytymättä on pian lastensuojelu ovella.

Lasikatto murtunee, kun 2000-luvun lapset lähtevät tekemään uraa. En unohda koskaan n. 5-vuotiasta poikaa, joka päiväkodin itsenäisyyspäivän juhlan alla itki, ettei hänestä koskaan voi tulla presidenttiä, koska hän on poika. Vain tytöt voivat olla presidenttejä.

Toisaalta, jos puhe lasikatosta jatkuu, se tuskin murtuu ikinä. Mitä useammalle lapselle ja nuorelle onnistumme uskottelemaan, että naiset eivät jotain voi tehdä ("Ei sun kannata, kun on tosi epätodennäköistä, että onnistut, kun sä oot tyttö"), koska on tuollainen lasikatto, sitä kauemmin katto saa olla. Eteenpäin uralla pääsee se, joka ei näe kattoa. Jos vain taivas on rajana, sitä tulee tavoitelleeksi taivaita unelmissaan.

-------
Henkilökohtaisessa elämässä olen tullut pisteeseen, jossa vuoden vaihteessa luovun aktiivipolitiikan harrastamisesta. Mielipiteitäni tuskin pääsee pakoon sittenkään, satunnaisesti on kiva kirjoittaa, mutta kaikki muu toimijuus politiikassa väistää ainakin vuodeksi. Koska nykyisellä perhepalvelujen tasolla uussuurperheen äidin ei ole mahdollista kuin ihailla lasikattoa maan pinnalta. (Seurakuntavaaleissa kuitenkin ehdolla (sitoutumattomien lista Järvenpäässä), koska täytyyhän äideilläkin olla harrastuksia)

Kerralla ja kunnolla

Kuntavaaleista on kulunut vähän reilu vuosi ja on loistava hetki pohtia sitä, miksi ehdolle lähtiessäni nostin kaksi asiaa ylitse muiden. Kaksi asiaa, joiden pitäisi olla ihan jokaisen päättäjän ja virkamiehen mielessä päälimmäisenä.

1. Asiat tehtävä kerralla ja kunnolla, oikein.

2. Sujuva arki alkaa yhteistyöstä.

Kumpikin koskettaa ihan jokaista. Kukaan ei jaksa olla jatkuvasti korjaamassa tai korjauttamassa virheitä (sitä paitsi, Teletappi-leikki "Uudestaan!" on tajuttoman kallista käytti sitten mittarina kuluvaa aikaa tai euroja). Ja arkea täällä elää jokainen, kukapa ei arkeensa sellaista sujuvuutta kaipaisi, kukapa ei tahtoisi, että lääkäriin pääsee, kotipalvelu käy, hoitopaikat lapsille järjestyy, viestintä pelaa ja kokonaisuus on hanskassa ja hahmotettavissa.

Kuluneella viikolla on tullut selväksi, että

1. Yhtäkään lakisääteistä palvelua et saa, jos et iske nyrkkiä pöytään

2. Uutiskynnystä ei ylitä se, että virkamiehet eivät tee töitään (se kyllä saattaisi olla valtakunnan ykkösuutinen, jos asiat sujuisivat niin, ettei nokan koputtamista jää)

3. Kaupunkiin on kehittynyt ns. kantelukulttuuri.

Järvenpään peruspalvelut (terveydenhuolto, päivähoito, koulut ja infra) ovat kerrassaan surkealla tolalla. Yle ja Hesari kirjoittavat Järvenpää-ilmiöstä, kasvavasta kaupungista, jossa on tekemisen meininki. Tottahan se. Kaupunki kasvaa kohisten ja tekemisen meininki täällä tosiaankin on. Touhun määrä tosin saattaa hyvinkin johtua aiemmin mainitusta Teletappi-leikistä. Just. Perhelä. Sauna. Kyrölän koulu, Yhteiskoulu, Kartanon koulu. Muutama päiväkoti (joista ei vielä puhuta, koska pienten lasten vanhemmilla on muutakin tekemistä, ollaan vaan onnellisia että paikat jostain löytyy), kehitysjohtaja...

Kolmisointu. Ei riittävä vetovoimatekijä.

Tervetuloa Järvenpäähän kaikki uudet asukkaat. Jokaisella kaupungilla on omat toimintatapansa. Järvenpäässä lakisääteiset oikeutensa saa vain se, joka vaatii. Meidän perheelle esimerkiksi päivähoito- ja esiopetuspaikat järjestyivät vasta, kun lopetin puhelinvastaajien kanssa keskustelun ja soitin Keski-Uusimaahan ja kaupunginjohtajalle. Sitä ennen kaikki oli ehtinyt menemään mönkään moneen kertaan. Kouluissa taas vain ne oppilaat, joiden vanhemmat sitä vaativat, siirrettiin pois terveydelle vaarallisista tiloista.

Kaupunginjohtaja henkilöstöinfossa lupasi ottaa kopin mistä tahansa pallosta. Mä toivon, toivon todella, että tärkeimmäksi palloksi valikoituu ihmisten arki. Peruspalvelut. Saunotaan sitten vasta, kun arjen välttämättömät asiat sujuvat.

Mitä kuuluu peruskoulu?

Ysiluokkalaisen tyttären kommentti tietokoneella tehtävistä koulutöistä pysäytti: "Äiti, saanko tulostaa tuon mun koulutyön sun koneelta? Mä kyllä vähän inhoan näitä koneella tehtäviä isoja töitä, kun kaikilla meidän koulussa ei ole konetta, jolla niitä vois tehdä, eikä se oikein kirjastossakaan onnistu, en mä omasta puolestani, mutta niiden muiden."

 Ensinnäkin, hänen koulutovereissaan todella on heitä, joilla tietokonetta ei ole kotona käytettävissä lainkaan. Kaikki isot koulutyöt on tehtävä kirjastossa, jossa koneet on jatkuvasti varattuja ja ympäristö häiriötekijöitä täynnä. Koneet on varattava etukäteen ja niillä saa olla vain rajallisen ajan yhtäjaksoisesti. Tee siinä sitten tuntikausien kirjallista työtä huolella ja ajatuksella. Ja toisekseen opettajat tahtovat työt printteinä käteensä ja tekevät hyvin selväksi sen, etteivät tulosta oppilaiden töitä kuin äärimmäisissä poikkeustapauksissa eivätkä mielellään silloinkaan. Käsinkirjoitetut työt eivät kelpaa.

Koulussa tehdään paljon töitä älypuhelimia hyödyntäen, mutta näihin töihin järjestyy tarvitsevalle aina käyttöön tabletti. Eikä tarvitse edes kertoa, ettei ole puhelinta tai varaa siihen, aina voi olla akku loppu tms vähemmän leimaavaa. Miksi tietokoneita ei vastaavalla tavalla ole koulun puolesta oppilaille käytössä? Miksi sen kirjaston koneella työnsä tekevän on vielä maksettava tulostuksesta kirjastolle?

Tasa-arvoon peruskoulussa on vielä todella pitkä matka ja opetussuunnitelmia tehtäessä on unohtunut päättäjiltä ja opettajilta se, että kynästä ja paperista luopuminen väkisinkin syrjäyttää osan oppilaista jo peruskouluvuosina. Vaikka eletään digiajassa paperittomien toimistojen keskellä, ei kaikilla tosiaan ole kotona tietokonetta.

Perusopetuksen oppilaiden tasa-arvoon on törmännyt paikallisessa kuntapolitiikassa terveysnäkökulmastakin. Omat koululaiseni ovat oppilaina kaupungin kolmessa eri (sisäilmaongelmaisessa) koulussa, neljästä koululaisestani kaksi oireilee. Kaikkien lasten kouluista pahiten oireilevat on siirretty väistötiloihin ja loput sinnittelevät miten kuten tiloissa, joista löytyy ongelmaa toisensa jälkeen. Suuressa viisaudessaan kaupunkimme päättäjät nimittäin päättivät, että vain ne ne pahiten oireilevat lapset, joiden vanhemmat siirtoa vaativat, siirretään puhtaisiin tiloihin. Ymmärrän kustannuskysymyksen tässä hetkessä, mutta en mitenkään voi käsittää tätä venäläistärulettia lasten ja henkilökunnan terveydellä. Terve oppimisympäristö toimivine ilmanvaihtoineen ja sopivine äänimaailmoineen kuuluu kaikille oppilaille. Ei vain niille, joiden vanhemmat kovaäänisimmin vaativat.

Haluan nähdä päivän, jolloin päättävien tahojen mieleen muistuu ikivanha fakta. Suurin hätä on äänetön. Eniten apua tarvitsevat ne lapset, olipa kyse tietokoneista tai terveistä koulutiloista, joiden avunpyyntö jää kuulematta.

Siksipä Järvenpäässä on pikaisesti tehtävä päätökset lasten siirtämisestä terveisiin tiloihin ja koulutöiden tekemisen mahdollistamisesta jokaiselle oppilaalle.

50 139 - Täyskäännös päätöksenteolle nyt!

Viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen on saatu lehdistä lukea aina vain surkeampia syntyvyyslukuja. Alati laskevasta syntyvyydestä puhuttiin jo 90-luvun lopulla teollistuneiden maiden ongelmana, silloin se tosin ei vielä niin Suomea koskettanut, olihan meillä 90-luvun lama tuonut syntyvyyteen reippaan piikin ylöspäin ihmisten suojatessa työpaikkojaan perheellistymällä ja perhettä kasvattamalla. Nyt on taas lehdissä uudet huippuluvut: vuoden 2017 vauvamäärää vähemmän syntyi viimeksi vuonna 1868. Positiivisena puolena tämän päivän syntyville lienee todettava, että ainakin nykyään lapsikuolleisuus on pienempää kuin tuolloin 150 vuotta sitten.

Miksi syntyvyys sitten laskee? Kun vielä 2000-luvun alussa hehkutettiin neljän lapsen olevan uusi kolme, eli perhekoon kasvua, tänään voisi todeta yhden lapsen olevan uusi kaksi. Itselläni näitä on seitsemän, joten sen paremmin en kumpaankaan normiin mahdu, mutta ilmiötä on kyllä tullut tarkasteltua.

Historian pienien syntyvyyksien takana loistivat nälkä, sairaudet ja pienet synnyttävät ikäluokat. Niissä olosuhteissa lapsia ei yksinkertaisesti voinut syntyä enempää. 2010-luvun syntyvyyteen näistä syistä vaikuttaa lähinnä pienet ikäluokat. Uusia syitä sen sijaan on monta ja jokainen perheyksikkö pohtii lapsilukuaan omista lähtökohdistaan. Hallituksen tempoileva perhepolitiikka ei ainakaan ole omiaan vahvistamaan syntyvyyden kasvua, sillä lapsen hankkiminen on nykyään useimmiten nimenomaa tietoinen ja huolella harkittu päätös, joka vaatii vanhemmilta suunnatonta luottamusta siihen, että elämä lapsen kanssakin sujuu ja leipä riittää vielä yhdelle perheessä lisää. Ennen lohdutettiin odottavaa äitiä sillä, että lapsi tuo leivän tullessaan. Nykyisin tiedetään, että tämä ei pidä paikkaansa, tai että siihen ei voi luottaa.

Jos syntyvyys todella tahdottaisiin nousuun, tarvitsee päätöksentekoon tehdä täyskäännös. Kovasta rahasta ja julkisella velalla pelottelusta on siirryttävä arjen arvostukseen. Hyvinvoivat ja arjessaan jaksavat sekä siihen luottavat ihmiset nimittäin on myös yritysten ja sitä kautta talouden suurin etu ja voimavara.

Mihin sitten päätöksenteossa pitäisi kiinnittää huomiota? Mitä lapsen hankkimista harkitsevat pohtivat?

1. Äitiyshuolto, missä on neuvola, mikä on neuvolan ammattitaito, missä synnytän? Oleellisia kysymyksiä etenkin toista, kolmatta jne pohdittaessa. Pitkät synnytysmatkat ja huonot kokemukset niin neuvolasta kuin kiireisistä synnytyssairaaloista vähentävät halua olla näiden kanssa missään tekemisissä, siihen kun jokainen voi itse vaikuttaa. Sitäpaitsi, jos synnyttämään tarvitsee lähteä satojen kilometrien päähän, kuinka sinne edes ajoissa ehtii ja mihin ne mahdolliset isommat lapset siksi aikaa laitetaan? Äitiyspolin vakiokäynteihinkään ei voi lapsia ottaa mukaan.

2. Onko töitä? Elääkseen täytyy tehdä töitä, sen täällä on jokainen oppinut. Mikä on lapsen merkitys ansiotasolle? Kertyvälle eläkkeelle? Olenko työnantajille pelkkä riesa, josta kannattaa hankkiutua eroon heti ensimmäisen tilaisuuden tullen? Voiko perheellinen olla edes vakavasti otettava ammattilainen?

3. Löytyykö päivähoitopaikkaa? Mistä? Päiväkodit ovat täysiä, lastentarhanopettajista huutava pula. Varhaiskasvatus on lähinnä huono vitsi. Uskaltaako lasta hankkiakaan, jos se tarkoittaa sitä että vähintään vuosi-puolitoista on oltava vain yhden palkan varassa ja sen jälkeenkään ei ole varmuutta siitä, onko mahdollista saada lasta hoitoon turvalliseen paikkaan? Arkeen sopivaan paikkaan? Lähipäiväkotiin? Entä mitä hoito maksaa? Onko siihen varaa?

4. Missä asutaan? Onko tarjota lapselle kotia? Mahtuuko meille? Onko varaa isompaan asuntoon, sopivampaan sijaintiin? Missä säilytän lastenvaunut? Onko ympäristö turvallinen vai löytyikö pihan leikkipaikalta taas huumeruisku ja tienpientareelta rotanmyrkkyä? Vuokrataso on karannut pilviin ja ihmiset asuvat entistä ahtaammin. Asuntoja ei enää suunnitella perheiden tarpeisiin vastaaviksi tai helposti muunneltaviksi, leikkipaikkojen ja lähimetsien tilalla on parkkipaikkaa peltilehmille.

5. Autokin pitäisi vaihtaa. Millä se maksetaan? Kaupunkisuunnittelussa on tehokkaasti unohdettu nimenomaa lapsiperheiden liikkumistarpeet. Pääseekö sairaalaan ilman autoa? Tai terveyskeskuksen päivystykseen? (Onko sellaista edes?), missä sijaitsee neuvola, pääseekö sinne julkisilla? Onko lähikauppaa, puistoja, kerhoja käveltävän matkan tai matalalattiabussi-liikenteen päässä? Onko bussien aikataulut järkevät? Entä päiväkoti, koulut? Pitääkö kuljettaa kaupungin toiselle laidalle, tai kenties useampaan paikkaan, jos on monta lasta? Tuleeko elämästä pelkkää kuljetusrumbaa?

6. Viimeisenä vaan ei vähäisempänä, lakkaanko olemasta minä vanhemmuuden myötä? Onko vielä omaa aikaa, vieläkö voi tehdä lomamatkoja, onko turvaverkkoa omasta takaa? Vai tuleeko minusta pelkkä isä tai äiti, jolla ei ole enää mitään omaa? Nykyään nimittäin ei ole itsestään selvää, että perheellistymisiässä olevilla olisi tukenaan suuri ystävien ja sukulaisten verkosto, enää ei asuta samassa talossa tai pihapiirissä isovanhempien kanssa. Kaikkein vähiten lohduttaa vanhempien sukupolvien kommentit siitä, kuinka hekin ovat käyneet koulunsa viidenkymmenen oppilaan luokissa, kuinka äitiyslomaa oli 12 viikkoa ja lapsilisästä ei oltu kuultukaan. Aika ja ajan vaatimukset nuorelle aikuiselle ovat nykyään täysin erilaiset, enää ei synnytetä saunassa heinätöiden lomassa.

Itse totesin ensimmäistä odottaessani 16 vuotta sitten, että kukaan joka harkitsee asian loppuun asti, ei tee lapsia. Laskeva syntyvyys vain osoittaa todeksi sen, että nykyään lasten hankkiminen nimenomaa on projekti, joka harkitaan huolella alusta loppuun ennen siihen ryhtymistä. Leikkaukset lapsilisään, ehkä tulossa olevan perhevapaamallin uudistus, subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoitus, synnytyssairaaloiden alasajo, lähipalveluista luopuminen, työttömyysturvan heikennykset jne. eivät ainakaan ole omiaan herättämään luottamusta siihen, että tässä yhteiskunnassa voisi perheellinenkin elää riittävän hyvää arkea. Jos syntyvyys tahdotaan nousuun, on nimenomaa tälle luottamusongelmalle tehtävä jotain ja pian. Suurien sanojen sijaan tarvitaan aidoista arjen ongelmista kumpuavia toimia. Nyt.

Turha työ menee hukkaan

Kun tuosta aktiivimallista on nyt ihan urakalla kohistu (ja hyvä vaan että onkin), niin mulla tuli tuossa tänään päivällä sitten mieleen, että olishan tähän työttömyyden hoitoon ihan simppeli ratkaisu.

Siis eikös kuulkaas olis ihan tosi upea idea, jos meillä olisi yksi paikka, minne työnantajat voisi ne tekijäänsä vailla olevat hommat ilmoittaa, olipa kyse sitten tunnin keikasta taikka ihan vakiduunista. Jos vielä vois ilmoittaa hommat ihan valiten, meneekö julkilevitykseen vai jääkö vaan tuohon instanssiin tiedoksi.

Ja sitten tietysti se sama paikka keräisi alleen ne työtä vailla olevat ja näppärästi niitä niihin tiedossaan oleviin paikkoihin yhdistelisi. Varmaan ei kaikille tälleenkään töitä löytyisi, ja ehkei joka paikkaan tekijääkään. Mutta sittenhän siinä rinnalla näppärästi pitäisi kirjaa niistä, joille ei listoilta töitä löydy ja töistä joihin ei vaan ole tekijöitä saatavilla. Ja niistä listoista sitten katselisi, että kappas kun hygieniapassia tarjottais noille niin ois tekijöitä tonne ja työturvallisuuskortista taas hyötyisi tuo porukka. Saitte ehkä ideasta kiinni.

Tuli sitten vaan vähän jälkijunassa mieleen, että kaipa meillä joku tämän tapainen on. Taitavat kutsua sitä TE-toimistoksi. Harvemmalla työnantajalla on siitä paikasta kauniita sanoja kerrottavana ja vielä harvemman olen kuullut sieltä sellaisia töitä saaneen, josta ihan palkkaa maksettaisiin.

Kyllähän tässä kaikki tietää, että jotain tälle työllisyystilanteellekin pitäisi tehdä. Mutta vähän nyt tuosta aktiivimallista ja sen kakkoshankkeesta tulee kyllä mieleen mun postikortti: "Kun ymmärtämätön laittaa taitamattoman tekemään tarpeettomia töitä, on vaarana, että turha työ menee hukkaan."

Johan sitä ennen aktiivimalliakin oli velvollisuus työttömällä ottaa töitä vastaan, jos sellaisia tarjolla sattui olemaan. Ehkä tässä on päässyt käymään niin, että hallitus on tavallisen ihmisen arjesta vieraantunut, eikä niin sitä arjen palapeliä enää pelaa. Ei siellä nyt tunnuta ymmärtävän sen enempää työttömän, työnantajan kuin työkkärin-, kelan- tai työttömyyskassan "tädin" arkea. Onhan tällä aktiivimallilla työllistävä vaikutus, mitäpä sitä kiistämään. Se nimittäin työllistää jo entuudestaan ylityöllistettyjä, muttei suinkaan niitä, joita pitäisi ja jotka sitä tarvitsisivat.

Mitäpä tässä. Vielä ehtii allekirjoittaa kansalaisaloitteen aktiivimallin kumoamiseksi. Ihmetellään tässä samalla vaikka sitä, että ihan tällaisista kohtuullisen kokoisistakin kaupungeista (kuten Järvenpää) hilataan hankalasti työllistettävien palvelut kymmenien kilometrien päähän.

Viikko puheenjohtajana

Järvenpää Vasemmisto viime syyskokouksessaan valitsi minut puheenjohtajakseen vuodelle 2018.

Järvenpään Vasemmiston johtokunta 2018

Ensimmäinen viikko onkin ollut vähintäänkin mielenkiintoinen, siitä pitää huolen seitsemän lasta, täydet päivät työ(voimakoulutukse)ssa, hallituksen aktiivimalli ja sen kumoamista vaativa kansalaisaloite lukuisine keskusteluineen sekä edessä siintävät presidentinvaalit.

Työpäivän jälkeen iltalenkillä on kannettu juliste-Merjoja kotiin ja järjestetty niiden liimailua sekä levitystä. Liimailu meinasi jo aiheuttaa päänsäryn pelkkänä ajatuksenakin, kas käytännön ihminen yhtään kun ole en, ja jos itse tekisin niin olisin todennäköisesti liimannut Merjan itseeni kuin pahviin (kokemusta on kontaktimuoveista ja koulukirjoista...). Onneksi ympärillä on aktiivinen ja osaava porukka niin johtokunnassa, valtuustossa kuin näiden ulkopuoleltakin ja tämäkään homma ei toivottavasti osoittaudu päänsäryn arvoiseksi.

Facebook ja sähköposti laulaa viestiä toisensa jälkeen, niitä setvitään aamuisin ennen kahdeksaa, ruokatunnilla ja kotimatkalla. Iltaisin ei ole enää tehnyt mieli konetta edes avata (jostainhan ne tunnit kai lapsillekin, kun on sellaisia mennyt tekemään?).

Mä olen edelleen niin ihmeissäni saamastani luottamuksesta ja varmasti kerään tämän paketin haltuun, kunhan tovi on kärsivällisyyttä ympärillä. 

Mun sydäntä lähellä on edelleen sellainen matalan kynnyksen toiminta johon kenen vain on helppo tulla mukaan. Järvenpäässä tällaista on jo valmiiksi säännöllisesti Punavihreät-illat joka kuun ensimmäisenä keskiviikkona sekä satunnaisesti erityisesti perheellisille suunnattuina tapahtumina (toteutettu on mm. piknik+jalkapalloa lapsille, Pokemon Go-tapahtuma ja laskiaisrieha). Täällä on hyvä porukka, jonka kanssa on mahtavaa tehdä politiikkaa ja tekemisen muodot ovat aina avoimia uusille ideoille.

Jos jotain jäin kaipaamaan niin käsikirjaa paikallisosastojen puheenjohtajille. Kenties tästä vuodesta seuraa sellainen.